The drug in me is you

Kaunis luminen joulu on vaihtunut räntäiseen uudenvuoden odotukseen. Turha silti masentua, hetki vielä helmikuun kirpeisiin pakkas-iltoihin ja sitten kevät taas tulee. Toivottavasti kesästä tulee aurinkoisempi kuin viimeksi, vaikka kaatosateessakin pystyy uimaan.

Lumi piirtää maahan kartan


Lumi piirtää maahan kartan.
Sitä seuraan kunnes löydän mitä etsin.
Kevät sulattaa jäljet lumessa, ja herättää luonnon eloon.
Kävelen metsässä yksin. Auringonvalo paistaa vihreiden lehtien läpi kasvoilleni. Seuraan valoa kesään asti.
Kesä nostaa auringon liian korkealle. En yletä siihen vaikka kuinka kurkottaisin. Iltaisin kun aurinko laskee yritän seurata valoa, kunnes se katoaa kauas horisonttiin.
Syksyllä ilma viilenee ja lehdet tipahtelevat puista. Vihreästä ruskeaan. Kirkkaasta sateeseen. Järven pinta heijastaa kuvan sinusta. Olet upeampi kuin pystyin koskaan kuvitella. Katselen kasvojasi ikuisuuden. Kylmä tuuli hivelee kasvojani. Talven ensimmäinen lumihiutale tipahtaa veteen ja rikkoo kuvan kasvoistasi. Olen surullinen. Nostan katseeni ylös ja katson viereeni. Siinä sinä istut ja hymyilet minulle. Suljen silmäni ja suutelen sinua. Lämpimät huulesi sulattavat jäiset huuleni. Pienen hetken tuntuu että aika on pysähtynyt. Avaan silmäni ja huomaan että olet kadonnut. Hetken olen eksyksissä kunnes lumisade yltyy, ja lumi piirtää maahan kartan.

Kaksi ihmistä

Näen kaksi ihmistä.
Kaksi tavallista ihmistä.
Kaksi vanhaa ihmistä.
Molemmat ovat luvanneet toisilleen ikuisuuden.
Intohimosta rakkauteen, rakkaudesta elämään, elämästä syntymään, syntymästä vanhemmuuteen, vanhemmuudesta parhaiksi ystäviksi ja elämänkumppaneiksi.
Näen kaksi vanhaa ihmistä.
Enkä voisi kuvitella näkeväni mitään kauniimpaa.

The poet is a liar who always speaks the truth.

Tyttö oli täydellinen. Ovi aukesi ja hän juoksi pakoon.
Hän ei voinut pysähtyä. Kukapa ei hänen tilanteessaan juoksisi?
Pitkästä aikaa hänen askeleensa tuntuivat kevyiltä. Ja mitä pidemmälle hän juoksi,
sitä kevyemmiksi askeleet muuttuivat.
Hän oli vahva.
Vahvempi kuin oli koskaan uskonut olevansa.
Vaikka hän oli kärsinyt.
Itkenyt.
Anellut.
Rukoillut.
Niin hän tiesi silti olevansa vahva,
Hänen kyyneleidensä takaa paistoi hymy. Kirkaampana kuin tuhat aurinkoa.
Hän ei koskaan satuttaisi heikompiaan.
Hän on täydellinen.
Ja viimein hän tajusi sen itsekin.

Yö laskeutui betonin harmaan värjäämälle puolelle kaupunkia.

Yhdessä asunnossa paloi valo.

Harmahtaneet hiukset peittivät naisen kasvot.

Nainen risti kätensä ja huokaisi. 

Kuka häntä kuulisi. Miksi hän edes yrittäisi pyytää apua. Hän oli elänyt tämän saman hetken ennekin eikä silloinkaan kukaan auttanut.

Mutta silti nainen pyysi. Hän ei pyytänyt paljoa. Jotain toista pyyntö olisi naurattanut. Häntä ei. Se pyyntö merkitsi hänelle kaikkea. Siksi hän pyysi sitä joka ilta uudestaan. 

Seuraavana päivänä puhelin soi. Hänen poikansa soitti hänelle. He puhuivat hetken. 

Sinä iltana nainen ei rukoillut. Hän hymyili.

Diary of a poet.

Hei. En tiedä tuleeko tätä blogia lukemaan kukaan mutta päätin silti yrittää. Olen lukenut nykyrunoutta jo jonkin aikaa, ja jos totta puhutaan, ihmettelen suuresti miten niin harva jaksaa enää lukea runoja. Eikö nykynuoret jaksa enää kaivaa pintaa syvemmältä? Eikö nuoret ole tarpeeksi uteliaita ottamaan selvää mitä runolla oikeasti halutaan kertoa. Olen nuori mies, sosiaalinen, huumorintajuinen ja vielä hetero, miten ihmeessä minä siis minä innostuin runoudesta? Olen jo pitkään tehnyt lyriikoita biiseihin ja rakastan kuunnella biisien sanoja, sekä sitä, mitä biisintekijä kappaleellaan haluaa oikeasti sanoa. Mutta kerran tekstejä kirjoittaessani huomasin että sanat taipuvat helposti myös runomuotoon. Olen vasta aluilla tässä hommassa, mutta toivon että joku, edes yksi ihminen, saa jotain irti näistä teksteistä. Runoilla on kumma voima; niillä voi yllättää, ne voivat piristää, saada ajattelemaan, itkemään ja nauramaan. Haaveenani olisi kirjoittaa joskus runokirja, mutta jos pystyn saamaan niillä edes hymyn tyttöystäväni kasvoille, olen enemmän kuin onnellinen. Älkää tyrmätkö runoutta heti, vaikka sana "runous" toisi mieleen pölyisen kirjan ja tylsyyden. Runoudella on monta eri muotoa ja minä esittelen omani. Toivottavasti pidätte. Ja jos oikein hyvä tuuri käy, kenties löydätte jotain. Jotain mitä ei löydä mistään muualta. Luovuuden.

Kun tarpeeksi monta kertaa kaadut, tiedät miten nousta nopeasti ylös. 
Kun tarpeeksi monta kertaa itket, tiedät minkä takia kannattaa itkeä. 
Kun tarpeeksi monta kertaa epäonnistut, tiedät miten yrittää seuraavalla kerralla. 
Kun tarpeeksi usein häpeät, tiedät miten saat kasvosi taas loistamaan.
Mutta jos kerran rakastut, etkä sano kaikkea mitä voisit. Et opi mitään. Kadut aina.

Et halua vain hengittää, haluat elää. Huone on nuhjuinen, mutta toisaalta, onhan maailmakin likainen.
Mietit mitä tekisit? Ihmiset katsovat sinua. Uteliaisuus voittaa pelon. Tunne voittaa järjen.
Jokainen teistä maksaa, mutta kukaan ei tiedä hintaa.
"Elät vain kerran" - huudot saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaasi.
Puraiset huultasi jännityksestä. Suussasi maistuu veri. Elämä. 
Muutat mielesi ja käännyt ympäri. Huoneeseen syttyy valo kun lähdet.
Kotimatkalla sen tajuat.
Sinähän elät jo nyt.