Hän ei voinut pysähtyä. Kukapa ei hänen tilanteessaan juoksisi?
Pitkästä aikaa hänen askeleensa tuntuivat kevyiltä. Ja mitä pidemmälle hän juoksi,
sitä kevyemmiksi askeleet muuttuivat.
Hän oli vahva.
Vahvempi kuin oli koskaan uskonut olevansa.
Vaikka hän oli kärsinyt.
Itkenyt.
Anellut.
Rukoillut.
Niin hän tiesi silti olevansa vahva,
Hänen kyyneleidensä takaa paistoi hymy. Kirkaampana kuin tuhat aurinkoa.
Hän ei koskaan satuttaisi heikompiaan.
Hän on täydellinen.
Ja viimein hän tajusi sen itsekin.
Yö laskeutui betonin harmaan värjäämälle puolelle kaupunkia.
Yhdessä asunnossa paloi valo.
Harmahtaneet hiukset peittivät naisen kasvot.
Nainen risti kätensä ja huokaisi.
Kuka häntä kuulisi. Miksi hän edes yrittäisi pyytää apua. Hän oli elänyt tämän saman hetken ennekin eikä silloinkaan kukaan auttanut.
Mutta silti nainen pyysi. Hän ei pyytänyt paljoa. Jotain toista pyyntö olisi naurattanut. Häntä ei. Se pyyntö merkitsi hänelle kaikkea. Siksi hän pyysi sitä joka ilta uudestaan.
Seuraavana päivänä puhelin soi. Hänen poikansa soitti hänelle. He puhuivat hetken.
Sinä iltana nainen ei rukoillut. Hän hymyili.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti